TUULI PYYHKI KASVOJANI ja minua huimasi. Pilvet tanssivat omaa tanssiaan toistensa lomitse vuoren huipulla, kaiken yläpuolella. Tekivätkö kevyemmät pilvet tuota tanssiaan aina vahvan pilvikerroksen yläpuolella, ihmisiltä piilossa?
Yhtäkkiä näin ympärilläni epämääräisiä kuvia, jotka luistelivat edestäni niin nopeasti etten ehtinyt näkemään niitä kunnolla. Lopulta yksi kuva pysähtyi eteeni. Olin kuvassa kotonani ja pitelin vatsastani kiinni käpertyneenä lattialla. Kasvoillani oli kivun irvistys. En tunnistanut kuvaa, milloin se oli otettu? Mitä tämä on? Varis vierelläni seisoi täysin hievahtamatta. Se ei keikkunut, jokin oli erilailla.
Kuva hävisi vähitellen ilmaan muuttuen pilveksi, mutta toinen kuva ilmestyi pian. Siinä olin astunut ulos talostani kadulle, ovi oli auki ja kauhukseni näin itseni makaamassa lattialla oven sisäpuolella. Miten samassa kuvassa oli kaksi minua? Olinko kuollut? Kylmän väreet kulkivat ihollani kun ajattelin, että olinkin kuollut. Mietin oliko tämä matka nyt viimeinen, minkä tekisin ennen siirtymistä ikuisuuteen?
En tuntenut itseäni kuolleeksi, en ehkä ihan parhaaksi itsekseni, mutta en silti kuolleeksi. Seuraava kuva ilmestyi eteeni. Siinä makasin jälleen lattialla, mutta käteni olivat nyt aseteltuna vatsani päälle. Kuva hävisi ja seuraava saapui tilalle, siinä minä olin herättämässä ensimmäistä ihmistä. Pidin naista ranteista kiinni ja naisen silmissä oli yllätyksen ja kauhun merkkejä. Kuva hävisi. Seuraava kuva. Makaan lattialla, mutta toinen käteni on nyt silmieni päällä ja toinen korvani päällä. Uusi kuva, iäkäs nainen ja minä. Vauhti kiihtyy kokoajan. Jälleen kuva minusta makaamassa kädet sydämeni päällä. Seuraava kuva, keski-ikäinen mies istumassa maassa, jonka sydämessä hehkuu tuli. Nyt istun kuvassa, kädet korkealla pääni päällä, kämmenet yhdessä. Kuva hattukaupasta, laatikosta, jossa on syntymävuoteni. Uusi kuva. Minä istumassa lattialla, silmäni ovat kiinni ja kädet polvieni päällä. Seuraava kuva, jossa nukun junassa ja jalkojeni päällä on outoja kipinöitä ilmassa. Seuraavassa kuvassa kipinät ovat käsieni päällä. Jokainen ohi kiitävä kuva näyttää kipinöillä samat paikat, kuin missä tunsin pistelyä nukkuessani junassa. Lopulta kuva minusta makaamassa jälleen lattialla, käteni ovat tiukasti pääni molemmilla puolilla. Ja viimeinen kuva pysähtyy. Se on peili, josta näen, että seison vuoren rinteellä.
Varis tuijottaa nyt minua ja alkaa puhumaan omalla äänelläni.
– Ymmärrätkö nyt, se kysyy.
– En todellakaan ymmärrä, vastaan ihmeissäni.
– Meidät on luotu niin, että pystymme itse tekemään koko prosessin.
– Mitä tarkoitat, kysyn turhautuneesti.
– Tämä tieto on ollut olemassa jo aikojen alusta, emme vain aina osaa käyttää sitä. Halusin, että opit.
Varis alkaa häviämään edessäni, kuin ilmaan katoava usva.
– Mikä tieto, huudan epätoivoisesti?
Huutaminen on turhaa. Varista ei enää näy, vaan seison vuoren huipulla nyt yksin. En ymmärrä ja se turhauttaa minua. Tuuli puhaltaa voimakkaasti ja ulisee korvissani. Aivoissani tuntuu oudolta, on kuin väsymykseni väistyisi ja tilalle tulisi jotain selkeämpää. Tuntuu kuin tietoisuuteni heräisi syvästä unestaan. Lopulta kaadun ja tunnen tippumisen tunteen tuovan vapauden. Olen vapaa, ajattelen.
Herään kotini lattialta ja nousen hiljalleen istumaan. Muistan kaiken tapahtuneen, mutta en ymmärrä siitä edelleenkään mitään. Unta se ei takuulla ollut, ei takuulla. Suljen silmäni ja alan käymään tapahtumia läpi yksi kerrallaan. Huomaan kaipaavani varista. Alan ymmärtämään. Ne kuvat, aivan. Perättäiset merkitykset. Uskomatonta, kerrassaan uskomatonta. Olin kuullut tästä, mutten koskaan uskonut sen olevan totta. Olemme unohtaneet tämä taidon, kaiken nykylääketieteen edessä. Pystymme siihen itse. Voimme parantaa itse itsemme.
Sen kehoni oli minulle tehnyt. Se oli parantanut kehoni, poistanut nopeasti minut kaataneen sairauden. Se oli parantanut minut yksi osa kerrallaan, vatsani, silmäni, korvani, sydämeni, jalkani, käteni ja lopulta aivoni. Se matka mikä minun piti itseni tehdä oli mieleni suunnan kääntäminen, siihen ei kehoni pystynyt itsellään. Siihen tarvittiin minua, tietoisuuttani, sieluani.
Nousen lattialta ja avaan ulko-oven. Olen muuttunut. Mikään ei ole enää samoin. Kaikki muuttuu tämän tiedon myötä, koko elämä muuttuu. Katselen ihmisjoukkoa ja tunnen tehtäväni. Yritän valita kenet haluan herättää ensimmäisenä tähän ajatukseen.
The End.