Eben seisoo rinteellä ja tuijottaa vetisin silmin viimeistä kertaa kyläänsä. Viimeinenkin talo on syttynyt tuleen ja sen olkikatto hyvästelee kyläläiset savumerkeillään. Tummahiuksinen ja voimakastahtoinen nainen, tuhoutuneen kylän päällikkö Eben korjaa olallaan roikkuvaa kirvestä ja lähtee kävelemään hitain askelin poispäin kotipaikastaan. Hänen kyläläisensä luottavat häneen ja odottavat häneltä suuria ja Eben tuntee vahvasti velvollisuutensa.
Hänen edessään kulkee 50 hengen kyläläisistä muodostuva joukko. He kulkevat katseet ylhäällä menetyksestään huolimatta, jokainen kantaen selässään pientä omaisuuttaan, jonka he ehtivät keräämään tulinuolien lentäessä taloihin. Tuli vaati kuitenkin yhden hengen. Tällä kertaa heitä seuraisi henkenä yksi kylän vanhimmista, nainen, jonka mukana hävisi useita salaisuuksia. Kyläläiset osoittivat kunnioitusta häntä kohtaan nostamalla roihuavat soihdut päänsä päälle. Oli jo pimeää ja soihdut muodostivat hehkuvan muodostelman.
Heidän tulisi löytää uusi paikka, minne he rakentaisivat kotinsa. Heidän tulisi tällä kertaa suojata kotinsa raakalaisilta, jotka olivat juuri polttaneet heidän kylänsä. Raakalaisten voitokkaat huudot kuuluivat enää vaimeasti ja Eben tiesi, että äänet jäisivät vainoamaan häntä seuraaviksi öiksi.
Eben ei pelännyt. Hän antaisi henkensä kyläläisten puolesta. Hän oli kovettanut sydämensä jo kauan aikaa sitten ja päättänyt sulkea kaikki muut tunteensa syvälle itseensä. Jäljelle jäi enää voimakas suojelun halu. Se oli kuljettanut häntä taistelusta toiseen ja jättänyt hänelle useita arpia voitonmerkeiksi. Eben nosti pitkät hiuksensa ylös ja kiinnitti ne maasta löytyneeltä oksan palasella.
Matka oli alkanut.
To be continued…