AJATTELIN, että oli outoa tarjota minulle hattua tilojen kautta, eikä itse hattumallien mukaan. Kysymys oli asetettu aivan kuin siihen olisi jo vastaus valmiina. Takahuone, etuhuone vai näyteikkuna. Vaikka turhauduin kysymyksestä, halusin valita hattuni takahuoneesta. En tiennyt, miksi näin oli, mutta valinta oli tehty.
– Takahuoneesta, vastasin lopulta.
Iso nainen tai mies, kumpi hän nyt olikaan pitkine vaaleine hiuksineen, parransänkeineen ja korkokenkineen hymyili minulle vaivaantuneen, pakotetun hymyn ja viittoi minua seuraamaan.
Takahuone näytti pimeältä, eikä sinne meneminen houkuttanut minua lainkaan. Seurasin silti tuota omaperäistä ihmistä. Astuimme kolme askelmaa alaspäin ja päädyimme hyvin hämärään huoneeseen, joka oli täynnä sinetöityjä laatikoita. Jokainen laatikko oli suljettu tiukasti, useilla teippikerroksilla ja muovipäällysteillä. Katossa särisi erittäin kehnosti valaiseva loisteputkilamppu.
– Voit valita, ole hyvä, henkilö sanoi.
– Miten voin valita, jos kaikki laatikot ovat kiinni? Eikö hattu pitäisi nähdä ja kokeilla ennen valintaa?
Henkilö katsoi minua happamasti ja tuhahti.
– Ikään kuin olisit valitsemassa hattua hattukaupasta.
Katsoin häntä kysyvästi ja samaan aikaan epäilin itseäni siitä, mitä kuvittelin olevani tekemässä. Juuri kun olin kysymässä lisää, hän nosti äänen sävyään.
– Jos et valitse nyt, et ehdi valitsemaan mitään.
– Hyvä on, sanoin ja ajattelin, että tilanne on absurdi.
Päätin silti valita.
Kiertelin laatikkopinoja ja katselin niitä. Kaikki olivat lähes identtisiä, paitsi tekstit niiden päällä olevissa pakettikorteissa. Kun aloin tarkistelemaan niitä, näin numeroita, jotka olivat vuosilukuja. 1977, 2015, 1997, 2002 …
Miksi hattulaatikoissa oli vuosilukuja ja oliko minun määrä valita joku vuosiluku? Koska henkilö kävi yhä uhkaavammaksi, päätin valita laatikon, jonka päällä luki 1976. Se oli syntymävuoteni.
Henkilö antoi laatikon syliini ja näytti kädellään, että lähde pois ja äkkiä.
To be continued…