JATKOIN TEHTÄVÄÄNI, vaikka oman itseni tapaaminen oli sekoittanut mieleni. En voinut välttyä ajattelemasta, sitä, missä tilanteessa tapaisimme jälleen. Pimeä verho takaraivossani pelotteli minua, että joutuisin vielä johonkin ikävään tilanteeseen itseni kanssa. Se oli täysin mahdollista.
En ollut kohdannut vielä vastustajia, joka oli outoa. Olin elämässäni huomannut, että vastustajia riitti aina, kun joku yritti viedä positiivisuuden sanomaa eteenpäin. Jos yksinkertaisimmista sanoista oli saanut välillä vastaansa joukon epäilijöitä, alas heittäjiä ja jopa ääneen ihmettelijöitä, mitä tämä tehtävä toisikaan tullessaan.
Varis alkoi kuljettaa minua kauemmaksi. Se lensi yhä nopeammin ja minä jouduin juoksemaan pysyäkseni perässä. Ohitimme ihmisjoukkoja, jotka olivat alkaneet jo kulkea yhä hitaammin ja heidän päänsä lähinnä roikkuivat heidän harteiltaan. Lopulta se pysähtyi pienen hattukaupan eteen. Näyteikkunassa oli erilaisia hattuja sulkineen ja prässäyksineen. Katsoin varista ja nostin kulmakarvojani merkiksi ihmetyksestä. Varis keikkui ja hyppi kivirappuselle ja maahan. Minun oli tarkoitus astua sisään. Kaupan ovessa luki. Huolehdimme päätäsi korkeammista asioista.
Kaupan sisääntulossa oli rivi puisia päämalleja, joissa jokaisessa oli omanlaisensa hattu esillä. Kauppa oli pieni ja se oli kattoon saakka täynnä pahvilaatikoita. Katselin ympärilleni ja odotin jotakin tapahtuvan. Silitin punaisen hatun mustia sulkia ja kaiken keskellä hymyilin, koska en tuntenut yhtään ihmistä, joka voisi käyttää sulkahattua. Takahuoneesta astui esiin pitkä mies tai nainen, en ollut varma. Hänen jylhä olemuksensa tuntui olevan pieneen kauppaan verrattuna epäsuhtainen. Hän joutui kumartumaan, kulkemaan sivuittain päästäkseen luokseni.
– Tulitko valitsemaan hattua itsellesi vai onko se valinnut jo sinut?
– En oikeastaan tiedä, vastasin.
– Niin, mieti tarkkaan, tarvitsetko takahuoneesta hatun, vai onko valintasi tässä huoneessa vai onko näyteikkunaostos oikea valinta itsellesi?
To be continued…